Punkit (puutiaiset) luonnossa

 LT, infektiolääkäri Jarmo Oksi

Klikkaamalla saat kuvista suurempia.

Kovapintaisia puutiaisia (Ixodes ricinus -ryhmä) esiintyy lähinnä pohjoisella pallonpuoliskolla. Suomessa ne ovat erittäin yleisiä Ahvenanmaalla ja saaristoalueella, mutta niitä esiintyy koko Etelä- ja Keski-Suomessa siten, että pohjoisen esiintymisen raja kulkee Oulu-Joensuu -linjalla. Punkit ovat aktiiveja huhti-toukokuusta loka-marraskuuhun asti. Keväällä lämpötilan noustua n. 5-7 oC:een maaperässä olevat punkit lähtevät liikkeelle. Vastoin vanhaa kansanuskomusta punkit eivät pudottaudu ihmisten päälle lepistä, vaan elävät ja liikkuvat eniten aluskasvillisuuden joukossa, heinikoissa ja pensaikoissa. Lehtometsä tai rantalepikko on ilmeisesti kosteusolosuhteiltaan juuri sopiva metsätyyppi, jonka aluskasvillisuudessa punkit mieluiten viihtyvät. Se ei kestä kovaa kuumuutta eikä kuivuutta pitkään vaan viihtyy sopivan kosteissa paikoissa. Lisäksi se on suhteellisen hidas liikkumaan. Luonnon kasvillisuudessa se ei kiipeä juurikaan metriä korkeammalle.

Puutiainen on soikeahko ja litteä muodoltaan ja kuuluu hämähäkkieläimiin. Sen elinkierto luonnossa kestää Suomen olosuhteissa 2-4 vuotta. Jokainen punkin kehitysvaihe tarvitsee veriaterian kehittyäkseen seuraavaan asteeseen ja aikuinen naaraspunkki kyetäkseen munimaan. Ns. toukkavaiheessa punkki, jota silloin kutsutaan larvaksi, on alle 1 mm:n kokoinen ja sillä on kuusi jalkaa. Seuraavassakin kehitysvaiheessa (kahdeksanjalkainen nymfi) sitä voi olla pienestä 1-2 mm:n koostaan johtuen vaikea havaita iholtakaan saati sitten esim. hiuspohjasta tai eläimen turkista. Aikuinen punkki on n. 3 mm:n kokoinen (koiras n. 2.5 mm tummanruskean selkäkilven peittäessä koko selän; naaras n. 3.5 mm selkäkilven peittäessä vain ruumiin etuosan ja punertava takaosan jäädessä paljaaksi, jolloin ulkonäkö on mustanpunainen).

Punkilla ei ole silmiä, vaan se odottaa sopivaa ohikulkijaa esim. heinänkorren päässä etummaiset jalat ojossa takertumaan ohikulkijan karvoitukseen tai vaatetukseen. Tähän takertumiseen punkilta ei kulu kuin sekunnin murto-osa. Punkit havaitsevat ohikulkijan lähinnä kasvillisuuden liikkeen perusteella, mutta kykenevät myös aistimaan lämpösäteilyn ja ns. Hallerin elimen avulla ympäröivän ilman hiilidioksidivaihteluita. Punkkien aktiivisuus "uhriaan" kohtaan vaihtelee siten, että yleensä aktiivisimmin ne hakevat saalistaan aikaisin keväällä ja taas loppukesällä tai varhaissyksyllä. Verta imeneenä aikuinen punkki voi paisua ison herneen tai kahvipavun kokoiseksi harmahtavaksi palloksi (jopa 30 mm pituudeltaan). Punkki suodattaa verestä tarvitsemiaan ainesosia pitkän, jopa useita vuorokausia (larvat ja nymfit 3 päivää, aikuiset punkit 7-9 päivää) kestävän veriaterian aikana, siten että punkin kautta kulkeva todellinen verimäärä on monikymmenkertainen talteenotetun suodoksen määrään verrattuna eikä suodos enää muistuta esim. väriltään lainkaan verta. Borrelioiden kiertokulku isäntäeläimissä, joista punkit imevät verta, selittää punkin iän myötä lisääntyvän infektoitumisasteen. Vaikka nymfivaiheen punkit eivät olekaan kaikkein eniten borrelioita kantavia, tapahtuu ihmisen borrelioosiin sairastuminen yleensä juuri nymfivaiheen punkin puremasta. Aikuiset punkit nimittäin on iholta helpompi havaita kuin pienemmät nymfit.

Yksityiskohta punkin suuosasta - klikkaa suuremmaksi.

Puutiaisen eri kehitysvaiheet
Borrelian kiertokulku luonnossa

Klikkaa kuva suuremmaksi

I. ricinus -ryhmän punkeille on tyypillistä erittäin laaja isäntäeläinten valikoima. I. ricinus -ryhmän punkkeja on löydetty yli kolmestakymmenestä nisäkäs- ja lähes viidestäkymmenestä lintulajista. Nämä punkit imevät veriaterian isäntäeläimistään vain kolme kertaa elämänsä aikana. Punkit imevät verta lähinnä pikkujyrsijöistä (larvat ja nymfit) tai isommista nisäkkäistä (kaikki kehitysvaiheet) mutta myös linnuista (larvat ja nymfit), joiden mukana ne lisäksi voivat levittäytyä luonnossa pitkiä matkojakin uusille ja ennestään puutiaisvapaillekin alueille - esim. uusiin saariin. Luonnossa tapahtuvan kiertokulun kannalta ei punkin eksymisellä ihmisen ihoon ole luonnollisestikaan mitään merkitystä, sillä tuleehan varsinkin aikuinen punkki useimmiten tapetuksi, kun se löytyy ihmisen ihoon pureutuneena. Kun aikuinen naaras saa rauhassa imeä itsensä täyteen verta, sulattelee se ateriaansa seuraavaan kevääseen ja munii sitten noin 2000 munaa varmistaakseen suvun jatkumisen. Punkkien parittelu tapahtuu yleensä isäntäeläimen turkissa. Punkit talvehtivat lähinnä pikkujyrsijöiden ja muiden eläinten turkeissa tai muissa lämpimissä paikoissa, sillä kovaa pakkasta ne eivät kestä.

Punkkien isäntäeläimet voidaan jakaa kahteen ryhmään: punkkien veren saamisen lähteet ja ns. reservuaarieläimet eli eläinlajit, jotka tartuttavat itsessään olevia bakteereita tai viruksia punkkiin, joka niistä imee verta. Esimerkiksi peuran tiedetään olevan tärkeäkin veren saamisen lähde punkeille, mutta ilmeisesti se ei kuitenkaan kykene tartuttamaan borrelioita punkkeihin kovin usein. Silti on epäilty, että peurojen lisääntyminen tietyillä alueilla (esim. USA ja Ruotsi) on merkittävästi ollut vaikuttamassa näillä alueilla Lymen borrelioosin esiintymisen kasvuun. Borrelioita punkkeihin tartuttavista varastoeläimistä tärkeimpiä ovat hiiret, myyrät ja jänikset.