Lymen borrelioosi Suomessa.
Kliinisiä, immunologisia ja laboratoriodiagnostisia näkökohtia

Lyhennelmä väitöskirjasta

Väitöskirjatyössä selvitettiin Lymen borrelioosin kliinistä taudinkuvaa Suomessa, laboratoriodiagnostiikkaa sekä hoidon tehoa.

Tutkimuksessa käytettiin borrelioosin laboratoriodiagnostiikkaan vasta-ainemittausta, polymeraasiketjureaktiota (PCR) ja viljelyä. Tutkimuksessa osoitettiin, että pieni osa potilaista ei kehittänyt vasta-aineita lainkaan, vaikka tauti jatkui pitkäänkin. Vasta-ainemittauksen spesifisyyttä voitiin parantaa käyttämällä uusia puhdistettuja tai geeniteknologisesti tuotettuja antigeeneja. Menetelmän herkkyyttä näiden antigeenien käyttö ei kuitenkaan parantanut verrattuna ELISAan, jossa antigeenina oli käytetty koko bakteeria. PCR-testin, jolla etsitään kohdebakteerin DNA:n osia, todettiin antavan arvokasta apua borrelioosidiagnostiikkaan. Vaikka borrelia onnistuttiin viljelemään muutamien potilaiden näytteistä, viljelyn diagnostinen merkitys osoittautui vähäiseksi.

Väitöskirjatyössä tarkasteltiin vuosina 1990 - 1994 diagnosoitujen 197 LB:n disseminoitunutta vaihetta sairastavan potilaan hoitoavastetta. Merkittäviä, pitkäkestoisia tai pysyviä oireita jäi 37 (19 %) potilaalle antibioottihoidosta huolimatta. Borrelioosihoidon tehoa tulee tarkastella vasta kuukausien kuluttua hoidon päättymisestä. Hoidon jälkeen jatkuvat oireet voivat syntyä joko bakteerin itsensä tai sen laukaisemien immunologisten reaktioiden aiheuttamana. PCR-testillä voidaan löytää ne potilaat, joilla vielä on bakteereita elimistössään ja jotka hyötyvät hoidosta. 15 potilaalla (161:sta tutkitusta) huonoon hoitovasteeseen (n=37) liittyi PCR- tai viljelypositiivinen löydös. Uusintahoitoon käytettiin yleensä 4-6 viikon intravenoosia keftriaksonikuuria. Uusintahoidon tulos katsottiin hyväksi 10:llä 15 potilaasta.

Tutkimuksessa selviteltiin myös T-solujen reaktiota LB:ssa mittaamalla potilaiden (n=36) mononukleaaristen solujen tuottamia interleukiini-4:n ja gamma-interferonin pitoisuuksia spontaanisti tai borrelia-stimulaation jälkeen. Tuloksia verrattiin terveiden ihmisten (n=11) mononukleaaristen solujen tuotantoon. Taudin todettiin lisäävän Th1-solujen ja vähentävän Th2-solujen aktiivisuutta. Tämän seurauksena soluvälitteinen immuniteetti voimistuu ja vasta-ainetuotanto heikkenee. Tämä muutos on borrelian kannalta edullinen, koska elimistö hyökkää sitä vastaan pääasiassa vasta-aineita käyttäen.

Tutkimuksessa tarkasteltiin borrelioosipotilaiden (n=7) aivomuutoksia magneettikuvauksella, histologisesti sekä mikrobiologian kannalta PCR:lla. Tutkimuksessa todettiin, että Borrelia burgdorferin DNA:ta löytyi osalla potilaista aivoalueilta, joissa histologisesti oli todettavissa vaskuliitti. Tämän perusteella voitiin päätellä, että yksi neuroborrelioosin patogeneettinen mekanismi on suoranainen infektio aivokudoksen tai aivoverisuoniseinämän alueella.

Väitöskirjassa esitettiin myös kaksi tapausselostusta, joista toisessa kuvattiin ensi kertaa potilas, jolla oli viljelyvarmistettu B. burgdorferin aiheuttama osteomyeliitti. Toisessa tapausselostuksessa kuvattiin ensi kertaa potilas, jolta samanaikaisesti kyettiin viljelemään kaksi eri borrelian alalajia (B. afzelii ja B. garinii). Tämä löydös saatiin selkäydinnesteestä, joka oli otettu noin vuosi punkinpureman ja vajaa kuukausi molemminpuolisen kasvohermohalvauksen jälkeen. Mainittakoon, että potilaalla ei siinä vaiheessa ollut minkäänlaisia meningeaalisia oireita huolimatta solulöydöksenkin perusteella todetusta selvästä meningiitistä.